tiistai 10. huhtikuuta 2007

Sukupolvien kierto

Joskus elämä yllättää jännillä yhteensattumilla. Olin pääsiäisenä käymässä vanhempieni luona Satakunnassa, ja löysin vanhan huoneeni nurkasta vanhat ja huonokuntoiset vyyhdinpuut. Ne ovat kuuluneet äitini mummolle. Nuo vyyhdinpuut ovat tehneet pitkän evakkomatkan Karjalasta Satakuntaan, ja jonkun ajan päästä saan ne Espooseen. Isäni lupasi kunnostaa ne niin, että voisin niiden avulla tehdä langanvärjäyksessä tarvittavia vyyhtiä, ja toisaalta niiden avustuksella keriä vyyhdet keriksi.

En ole koskaan nähnyt äitini mummoa, hän ehti kuolla kauan ennen syntymääni. Kuitenkin tuo tuntematon henkilö kiehtoo mieltäni. Hän värjäsi lankoja kasviväreillä, joten meillä on yhteinen "harrastus". 1900-luvun alussa väräys saattoi olla ainoa keino saada valkoisen, harmaan ja mustan rinnalle muita värejä. Itselläni olisi mahdollisuus astua lankakauppaan ja valita haluamani värit lukemattomien värien ja lankalaatujen joukosta. Kuitenkin osan langoista haluan värjätä itse. Minulle kasvivärjäys on kiinnostusta luontoon, jännittävä matka toisiinsa sointuvien värien maailmaan ja sattuman ihme. Jokaisen värjäyksen tulos on aina yksilöllinen ja näin aloittelijalle myös yllätys.

Äitini kertoi, kuinka heillä säästettiin kaikki sipulinkuoret värjäystä varten. Näin teen minäkin. Äiti kertoi myös, kuinka hänen mummonsa keräsi kuusen käpyjä, koivun tuohen alla olevaa punaista kaarnaa jne. Itsekin teen samoja asioita ja samassa tarkoituksessa Vaikka äitini ei olekaan itse värjännyt, niin hänen muistojensa kätköistä nousee värjäykseen liittyviä asioita mieleen, jotka ovat olleet kauan unohduksissa.

Äitini mummolle värjäys on ollut keino tuoda kauneutta varmasti ajoittain hyvinkin raskaaseen elämään. Itselleni se on keino unohtaa työn tuoma ajoittainen henkinen rasitus ja luoda jotain käsilläni. On ihana ajatus saada nuo vyyhdinpuut itselleni, ja käyttää niitä samaan tarkoitukseen, kuin mihin iso-isoäitini on niitä aikanaan käyttänyt. Ihmeellistä tämä sukupolvien kietoutuminen toisiinsa. Entisaikojen välttämättömyys saattaa olla nykyihmisen elämys.

2 kommenttia:

Liinu kirjoitti...

Mukava lukea tuosta isomummostasi. Oletko nähnyt hänen valokuvaansa? Voi yllättäen löytyä sukunäköäkin. Mielenkiintoista kuunnella noita äitisi muistoja, luulisin.
- Olen kyllä kaupunkilaislikka, mutta kyllä minäkin perunan tunnen. Ei vain tullut ollenkaan mieleen, kun ajattelin että jouluruusu on kaunis kukka =)

Pia kirjoitti...

En muista nähneeni kuvaa isomummostani. Täytyy äidiltä kysyä, että löytyisikö jostain valokuvaa. Olisi tosiaan mielenkiintoista nähdä, että onko jotain piirteitä tunnistettavissa ulkonäössä. Evakkotaipaleella ei säilynyt juurikaan valokuvia, joten äitinikin lapsuuskuvia on kovin vähän olemassa.